Viewpoint

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

No eipä se ihan putkeen menny, ne Valokarnevaalien kuvaamiset siis. Makasin viis tuntia jonkun ihme mahakivun takia kykenemättömänä liikkumaan siihen asti, kun aurinko oli jo kovaa vauhtia laskemassa. Olin suunnitellut, että oon jo reilusti ajoissa ennenkun aurinko laskee Linnanmäellä kattomassa paikkoja, mistä sit kuvailla laitteita ja ilotulitusta sun muuta.

No pääsin mestoille vasta noin kahdeksan aikoihin, maha vieläkin kipeänä ja koko puisto oli aivan täynnä porukkaa, hyvä että mahtu liikkumaan. :D Siinä oli sitten enää noin pari tuntia aikaa kuvata jotain viisasta ennen ilotulitusta ja puiston sulkeutumista, eikä mitään hajua ennakkoon, mitä kuvata. Toki siinä halus nauttia itse puistostakin, eikä vaan mennä pisteestä A pisteeseen B ja räpsiä kuvia ja siirtyä taas seuraavaan.

Vähäiseks jäi siis kuvat, enkä päässyt soveltamaan suunniteltuja tekniikoita sen pahemmin. Kaiken lisäksi puisto kuhisi muitakin kuvaajia (laitteen vieressä saattoi olla rivissä heppuja ottamassa jalkojen kanssa kuvia). Muutamia satunnaisia kuvia tuli toki otettua, mutta ei mitään viisasta, minkä voisin täällä julkasta. Toki se jäi harmittamaan.

Ilotulitus oli periaatteessa ainoa, mitä yritin enemmän kuvata, koska löysin paikan mihin asettaa kolmijalan. No siitä puiden välistä hätäsesti otettuina, eipä nekään kuvat onnistunut. Päätinkin sitten unohtaa koko kameran ja keskittyä nauttimaan mielummin meneillään olevasta hetkestä. Ja joskus se onkin parempi ratkaisu. Kaikkien hienojen hetkien todistaminen LCD-näytön takaa ei anna mahdollisuutta kokea täysin meneillään olevaa hetkeä, tästä hyvä esimerkki tämä kyseinen tarinani. Tänä kameroiden yltäkylläisyyden aikana, muistakaa siis myös nauttia itse hetkestä ja jättäkää joskus kamerat kokonaan taskuun!

-Elias